Harmiton

@MariaCalendula@mementomori.social Luin juuri Tulen tyttäriä ja tykkäsin paljon. Tuli mieleen Ronja ryövärintyttären maailma sekoituksella vanhan ANKH-roolipelin hyviä tunnelmallisia puolia. Mukavasti kolahti ja oikeaan aikaan, kiitos! 🙂

Taru sormusten herrasta on fantasiaklassikko, joka lapsuudessa Hobitin ohella sysäsi portista fantasiamaailmoihin. Kun 10-vuotiaana vielä pääsi mukaan Keski-Maa roolipeliä pelaamaan, täyttyi nuoruus monilta osin Keski-Maassa vietetystä ajasta hyvien ystävien parissa, joista sittemmin yksi tuli hyvinkin läheiseksi ja tätä vuonna yhteistä taivalta tulee jo 26 vuotta täyteen - ja matkat Keski-Maassa jatkuvat yhä. Viimeksi luin Sormusten herran 10 vuotta sitten iltasatuna lapselle ja tarttuessani kirjaan nyt uuden painoksen myötä odotin pääasiassa nk. turvakulttuuria. Se on jotain, mihin voi kadota, uppoutua ja saapua kuin turvasatamaan keskellä maailman melskeitä, joita valitettavasti tuntuu nyt riittävän. Mutta kirja ei tuntunut enää samalta kuin ennen. Tuo oli ensimmäinen ajatus, kun olin ehtinyt Rivendellin laaksoon asti. Eikä se ole tuntunut juuri muuallakaan: ei Raurosin putouksilla, ei Rohanin ruohotasangoilla, eikä Valkoisen kaupungin kaduilla. Se oli paljon suoraviivaisempi kuin muistin! Tapahtumat tuntuivat etenevän pikakelauksella. Helmin syvänteen taistelu? Viuh vauh. Onko kirja huonompi kuin ennen? Ei. Mutta viimeiset eletyt 10 vuotta näkyvät ja heijastuvat takaisin arvaamattomasti, sillä 10 vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. On ollut äärimmäisiä tunteita, iloa, surua ja burnoutin jättämät jäljet. Ehkä jokin viisaus on siinäkin, että hobitteja pidetään täysi-ikäisinä, kun he täyttävät 35 vuotta. Nuorena ajattelin, että mitä pöhköä, mutta näin ikäpyykin ylittäneenä ajatus on lähinnä: "Aaa. Joo. Totta." Eniten herkistyin lukiessani Éowynistä, joka on Galadrielin ohella kirjan harvoja vahvoja naishahmoja. Éowynin suru on riipivää, mutta aktivoivaa. Lamaannus ja masennus olisivat yleensä seuraus kaikesta koetusta, mutta Éowyn kääntää sen päättäväisyydeksi ja rohkeudeksi, joka äärimmilleen vietynä lähentelee itsetuhoisuutta sodan melskeissä. Aragornin ja Éowynin kohtaaminen Dunhargissa oli itselle jotenkin merkittävä vedenjakaja, joka sai pohtimaan surun viisautta. Moni kuulemma lukee tämän joka vuosi uudelleen, mutta ehkä annan uinua seuraavat 10 vuotta jälleen, kun Keski-Maassa tulee muutenkin seikkailtua. Roolipeli olisikin sitten jo oman postauksen paikka! #tsh #lotr #turvakulttuuri #keski-maa

Kirjoittelin taannoin lukeneeni Taru sormusten herrasta uudelleen ja mietin millainen merkitys sillä oli roolipeliharrastuksen suhteen. Aloitin vuonna 1992 ja mikään ei houkutellut niin helposti mukaan kuin Keski-Maa roolipeli (KERP, englanniksi MERP). Ystäväni oli sitä ennen pelannut ANKH-roolipeliä, jossa hänen hahmonsa oli myrkyttynyt juotuaan peikkojen sahtia. Hän yritti selittää minulle, että pelissä voi tehdä mitä vain, ja että kyseessä ei ole tietokonepeli, mutta ymmärrykseni kasvoi vasta, kun pääsin isompien poikien peliporukkaan mukaan. Tällöin ANKH oli vaihtunut jo Keski-Maahan. Ensimmäiset koetut seikkailut olivat toki aika yksinkertaisia, mutta lapsen mielikuvitus paikkaa aika tehokkaasti puutteet, ja kun luki Hobitin ja Sormusten herran kylkeen, niin sitähän mentiin. Pelinjohtajana toiminut oli kuitenkin ahkera partiolainen ja pian kävi niin, että pelejä oli hyvin harvoin. Niinpä ystäväni, joka omisti pelin, pyysi erään toisen luokkakaverin pelinjohtajaksi, ja vaikka noita pelejä pelattiin vain muutama, olivat ne harppaus tarinankerronnassa ja seikkailujen syvyydessä. Kun kiireet veivät toisenkin pelinjohtajan, ystävä pyysi allekirjoittaneen johtamaan peliä. Ja siitä roolista on sitten hyvin harvoin poikettu enää sen jälkeen. Helsingin Fantasiapeleissä sain selville, että KERP:iin on aika monta lisäosaa ja suurin osa niistä oli englanniksi. Mutta kun into on suuri, niin kielikään ei ole oikein este ja siinä sivussa tuli opittua englantia, kun halusi uppoutua maailmaan syvemmälle. KERP:iä julkaisi Iron Crown Enterprises (I.C.E.) 1982-1999. Jos jokin osoittautui hyväksi valinnaksi, niin se oli seikkailukirjojen ja kampanjoiden sijoittaminen pääosin 1600-luvulle kolmatta aikaa, jolloin Keski-Maa on hurjan paljon eläväisempi paikka verrattuna kolmannen ajan loppuun, jolloin Taru sormusten herrasta -kirjan tapahtumat sijoittuvat ja maailma tuntuu osittain keikkuvan romahduksen partaalla. Lisäosia oli huikea määrä ja ne eivät pelkästään vyöryttäneet tajuntaan tutun kartan paikkoja yksi kerrallaan, vaan lähtivät rohkeasti ja mielenkiintoisesti luomaan uutta itään ja kauas etelään asti Haradwaithin aavikon tuolle puolen. Jos kirjoissa etelästä oli hyökynyt pelkkiä vihollisia, lisäosat kertoivat etelän kansoista monipuolisemmin. Puristeille nämä eivät ehkä sovi, mutta purismi ei ole oma juttuni. Palavan ahkerat fanit julkaisevat edelleen satojen sivujen lisäosia ja upeita karttoja, jotka helpottavat pelinjohtajan suunnitteluja huomattavasti. Olin itse pyöritellyt KERP:iä muokatuilla 2. laitoksen säännöillä, kunnes Against the Darkmaster julkaistiin ja pääsin virtaviivaistamaan vanhan KERP:n hieman modernimpaan kuosiin menettämättä kuitenkaan vanhaa tuntumaa. Keski-Maassa pyörii tällä hetkellä muutama kampanja, joista kaksi sijoittuu neljännen ajan alkupuolelle. Nuorempana ajattelin, ettei sormuksen tuhon jälkeen oikein tapahdu mitään, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on ihmisten osa niin hyvässä kuin pahassa jälleenrakennuksen kiemuroissa. Kolmas taas on Pendragon-roolipelin variantti, jossa seurataan ritareiden matkaa 1400-luvulla kohti Gondorin hirveää sisällissotaa. Miten tuo kaikki sitten vaikuttaa siihen, kun lukee Taru sormusten herrasta uudelleen? Kävi huvittavasti mielessä, että miksi valita kirjalle aikakausi, joka on aika hiljainen. 😁 Haaveilen kyllä vielä paluusta 1600-luvulle. Ehkä sitten, kun neljäs aika on paketissa! Kansitaidetta: Angus McBride Alkuperäinen karttamestari: Pete Fenlon #roolipelit #rpg #kerp #merp #pendragon

@MariaCalendula@mementomori.social Generalistihan on täydellinen kirjailija! Mistäpä muusta ammentaisi kuin kaikesta? Itsekin olen niin utelias ja kiinnostunut kaikesta koko ajan, etten osaa päättää, mihin todella syventyisin. Kun sitten pääsee näyttämään, miten kirjava kokemus on, sillä on hauska hämmentää ihmisiä. (Työparini on joutunut kuulemaan mm. yläsävellaulua.)

@MariaCalendula@mementomori.social Tuttuja uria. Omat kirjavat korkeakoulutusprojektit jäivät kaikki vaihtelevien demonien jalkoihin ja opiskelujen suhteen en halua enää yrittää. Opinnoissa on/oli mielestäni kamalasti turhaa tauhkaa. Töissä taas pystyn käytännössä mihin vain, koska otan itsepäisesti selvää. Olen oppinut valtavasti, mutta oma ala on nyt kulkemassa jyrkästi korkeakoulutettujen valtakunnaksi, jossa pitkällä työkokemuksella ei enää pääse haastatteluun. On sanottu suoraankin, että kokematon maisteri menee heti ohi valinnoissa.

@magdalenahai@mstdn.social Luin iltasatuna 10 vuotta sitten myös Silmarillionin ja täytyy sanoa, että lukukokemus oli hurjasti syvällisempi kuin joskus lukioaikoina. Olin hyvällä tavalla puulla päähän lyöty välillä. 😁

Runoudesta palanen... Luen tällä hetkellä Willard M. Oliverin uutta elämänkertaa Robert E. Howardista (1906-1936), joka sattuu olemaan itselle yksi lempikirjailijoita. (Omaan kirjalliseen tyyliin onkin kirjailijalta iskostunut, että tarinoissa ei jäädä vatuloimaan.) The Life and Times of a Texas Author on pieteetillä tehty ja pelkät viitteet syövät kirjasta lähemmäs 150 sivua. Elämänkerta ei jää paikallishistoriikiksi, vaan syväluotaa laajemmin kirjallisuutta Howardin elinaikana ja Weird Tales käydään myös pala palalta syvällisesti läpi. Mielenkiintoinen yksityiskohta kiinnitti tänään huomion, kun oli kyse runoudesta 1920-luvulla. Nähtävästi ihmisillä oli tapana painaa runoja mieleen ja niitä illallisen jälkeen yhdessä lausuttiin ulkomuistista. Vapaa runomitta teki tuloaan, ja joku sitten kirjoittikin 20-luvulla, että runous suuren yleisön harrastuksena alkaa olla vähenemässä. Onhan toki vapaamitallisia runoja paljon vaikeampi muistaa kuin mittaan sidottuja. Oli myös hyvää pohdintaa siitä, miten kirjailijan kirjoittamiseen vaikuttaa, jos aloittaa runoilijana ja jatkaa proosan parissa. Miten ja millaisilla nyansseilla runous loimuaa proosan taustalla. Sellaista. Joka tapauksessa hyvin mielenkiintoinen kirja, onneksi on vielä paljon luettavaa! 😁 #reh #miekkajamagia #weirdtales

@hkarppkumm@mastodon.social Tämä on ollut vakiintunut käytäntö jo ainakin yli 10 vuotta, eikä tarvitse olla mitään julkaistuja teoksia edes, vaan mikä tahansa julkaisemiseen liittyvä toiminta (omakustanne myös) lasketaan täysipäivätyöksi. Sama voi koskea myös vapaaehtoistyötä, joten senkin suhteen on oltava tarkkana. Näillä eväillä sitten Suomi nousuuun! Perustulo olisi kyllä iso kädenojennus kulttuurille.

Onko täällä kampanjalautapelien pelaajia? Pelasimme viime vuonna loppuun Gloomhavenin, joka vei kiireisiltä aikuisilta kaksi ja puoli vuotta pari kertaa kuussa pelattuna. Jätimme Forgotten Circles -lisäosan vielä hautumaan, koska vaihtelu tietty virkistää. Tällä hetkellä menossa Elder Scrolls Offline aka BotSE eli Elder Scrolls: Betrayal of the Second Era, joka loihtii Elder Scrolls -tunnelman kyllä osuvasti. Aloitimme juuri toisen kampanjan Morrowindissa, josta nostalgiaa kyllä irtoaa. Pelin mekaniikka on ollut ketterä ja kampanjatkin kestävät hieman vähemmän kuin Gloomhavenissa. Kiireiset aikuiset pelaavat yhden kampanjan n. 15-18 tunnissa nyt kun säännötkin on opittu ja vaihtoehtoisia polkuja piisaa aika moneen kampanjaan. #lautapelit #boardgames #elderscrolls #botse #gloomhaven

@ShaulaEvans@zirk.us @bookstodon@fedigroups.social The Hobbit set a path for fantasy literature when I was a kid, but most profound change happened after reading When God Was a Woman by Merlin Stone. It was a starting point for pure spiritual rebirth and joy. ❤️

@magdalenahai@mstdn.social Ai, Brendon on menehtynyt. Hänellä oli tietty melkoisesti ongelmia päihteiden kanssa. Enkä ollut kuullutkaan, että on tekeillä reboot. Juuri katsoimme Buffyn ja menossa Angel - on tärkeää, että jälkikasvu katsoo "oikeat" sarjat. Lista on ollut pitkä muutenkin, mutta vielä pari vuotta ja vanhempi lapsi valmistuu "hyvien sarjojen" koulusta. 😇

@magdalenahai@mstdn.social Kulttuuri on myös nykyisin hurja runsaudensarvi, jos ryhtyy miettimään, mikä meidän ajasta kilpailee. Kirjallisuuden lisäksi on sarjoja, pelejä, urheilua tai sitten loputon kuva- ja videovirta, josta uutisetkin noukitaan lukemisen sijaan. Aikaisemmin kirjallisuus on ollut se helpoin tarjolla oleva kulttuuri ja runous on kuulunut siihen kirjallisuuden kenttään vahvasti mukaan - nykyään se vaatii jo mielestäni omanlaistaan paloa ja tuntuu marginaaliselta.

@Nettlephagus@mementomori.social Voroa ei voi muuta kuin suositella. Säpäkkää luettavaa oli. 🙂

@anulahtinen Tämä päätös varmaan kuuluu taas kategoriaan "päätetään vaan ja katsotaan, mitä tapahtuu, eikä kuunnella asiantuntijoita". 😬

@hannamorre@mementomori.social Jänniä määrittelyjä ja rajanvetoja. Some on luonut myös häveliäitä kiertoilmaisuja ja saanut ihmiset ehkä tarttumaan kirjallisuuteen, mihin "väärällä" nimityksellä ei ehkä tarttuisi? Ja viihde toisaalta myy hyvin - tästä oli Hesarissakin taannoin debattia? Ranskassa taas mausteisten genrejen ympärillä syntyy erikoistuneita kirjakauppoja. Yllätyksellisyys on kai yksi viihdyttävä elementti mausteissa, kun ei tiedä, mihin vaikkapa skaalalla 1-5 törmää. Erotiikassa tietää jo odottavansa jotakin, joten asetelma tuntuu erilaiselta alusta pitäen? Tuntuisi kyllä kuolettavan tylsältä kirjoittaa mitään ilman juonta, oli mausteita tai sitten erotiikkaa. Ilman hahmojen välistä kipinääkin tuntuisi vähän hankalalta kirjoittaa - eri asia jääkö kipinä vain kirjoittajan pääkoppaan ja siirtyykö kirjan sivuille. Varsinaisen pornon määritelmään sopisi kai lisätä ns. porn logic graafisen mässäilyn lisäksi, kun todellisuus vaihtuu kesken kaiken. Itsellä on toisaalta kaikkeen kaunokirjallisuuteen hieman epätasapainoinen suhde, sillä kaikki kirjoittaminen on aina elävää ja vahvasti samaistuttavaa, mutta pelkkä lukeminen tavoittaa hyvin harvoin samaa tasoa. Jos aikoisi julkaista jotain uudelleen, niin voisi ensin unohtaa, että kaikki ihmiset eivät toimi samalla tavoin ja saattaisivat kaivata vaikkapa puuttuvaa genrelohkoa. 🙂

Oman lapsuuden lempielokuvia on mm. The Golden Voyage of Sinbad (1973), jossa Ray Harryhausenin erikoistehosteet pääsevät oikeuksiinsa ennen cgi aikakautta. Muutama vuosi sitten löysin elokuvan DVD:llä, mutta eilen vasta olinkin pähkinöinä, sillä elokuvan pääsi katsomaan valkokankaalta Night Visions -festareilla elokuvateatteri Orionissa ja naispääosan esittäjä Caroline Munro alusti elokuvan ja vastaili yleisön kysymyksiin jälkeenpäin. Tajusin jälkikäteen, että ensimmäistä kertaa koskaan näin elokuvatähden ja hauskana yksityiskohtana se sattuu vielä olemaan lapsuuden elokuvasta. 😁

@rikuylonen@mastodon.social Isosti kyllä! Luin Sadelehdon esipuheet aikoinaan innolla, mutta vasta muutama vuosi sitten lähdin etsimään kunnolla elämänkertoja. Mark Finn: Blood & Thunder: Life and Art of Robert E. Howard oli jo erinomainen tiedonnälkäiselle ja tarjosi hurjasti uutta. Suosittelen uusinta laajennettua painosta. Williard M. Oliverin kirja vie sitten kunnolla syvään päätyyn kartoittaessaan laajasti myös kulttuuriympäristöä. L. Sprague de Campin kirjoittama oli pitkään ainoa laatuaan, ja johon Sadelehtokin viittasi, mutta nykytutkijat pitävät sitä asenteellisena. Campin historia Howardin kirjallisen perinnön kanssa onkin sitten oma erikoinen lukunsa niin hyvässä kuin pahassakin.

@tomminieminen@mastodontti.fi @fransmayra@kamu.social Vau, kiitettävä määrä TSH:n parissa! Itse olen käyttänyt uusiokerrat lähinnä Keski-Maa roolipelin parissa, joten hyvä lukea itse kirjakin välillä uudelleen. Mutta luki sitten harvemmin tai useammin, niin aina siitä on jotain uutta löytynyt. Joskus sivulausekin yllättää!

@OtterSide@mementomori.social Ja monet ovat paljon uumoilleet sitä, mihin hän olisi vielä kirjoittajana kasvanut, jos olisi elänyt pidempään. Traaginen hahmo kyllä kaiken kaikkiaan.